Minulta on revitty siivet. Katkaistu jalat. Lukittu häkkiin.
Äiti uhkaili kovin, että rakkaan kumitassumme päivät alkaisivat olla luetut. Näitä pirujahan oli maalailtu seinille jo hyvän aikaan. Minä yritin peitellä naurahduksella leviävät ruostetahrat Jyrän alustan ruostesuojauksen alla.
Eihän nyt Jyrää voi laittaa pois, pistää paaliin, viedä romulle! Se kuitenkin oli opettanut minulle kuinka toimia parhaiten muiden rautaratsujen seurassa. Ja sitten kippasin kavereita kyytiin ja keula kääntyi kohti keskustaa. Musiikki soi, nauru raikui ja kilometrit vaihtuivat. Miten hienoja hetkiä meillä oli ollutkaan yhdessä niillä monilla talven liukkailla Jyrän selvittäessä mutkat täydellisesti kahva edellä ja kuinka moni nainen olikaan kehrännyt innosta nähdessään Uljaan Ratsuni punaisen verhoilun.
Mieleeni on jäänyt kristallinkirkkaana ne tuhannet hetket: pitkä suora, kuiva asfaltti, satanen lasissa. Minä ja Ratsuni sulaudumme täydellisesti yhdeksi ja samaksi...
Kesän loppupuolella se sitten tuli. Kuolemanlaukaus. Suuren ruokahalun, alustan pahenevan ruosteongelman sekä toimimattoman nappivitosen seuraksi tuli viimeinen ja pahin vaiva: kytkin vaatisi hyvin suuren, työlään ja kalliin operaation korjaantuakseen. Siinä vaiheessa jopa minä jouduin myöntymään. Ehkä rakkaan kumitassun olisi parempi päästä leveämmille asfalttiteille, ajan ja paikan tuolle puolen jossa bensa ei maksaisi mitään ja sitä riittäisi ikuisesti.
Ja niinpä kesän pikkuhiljaa antaessa tilaa tulevan syksyn henkäykselle odotan Jyrän vieressä Autoa, joka vie Rakkaan Ratsuni viimeiselle matkalleen. Kuljetan kättäni pitkin sen kylkiä ja tunnen pitkän elämän jättämät arvet sen muuten suhteellisen virheettömässä pinnassa. Kiitän hiljaa niistä tuhansista kilometreistä, jotka jaoimme yhdessä ja siitä vapauden tunteesta, minkä sain kokea.
Lähden sisälle hetkeä ennen kuin Auto vie Jyrän pois. Seinällä roikkuvien avaimien perässä lukee Volvo.
Pian äitikin tulee sisälle. Hänenkin silmäkulmassaan välkähtää kyynel.
Äiti uhkaili kovin, että rakkaan kumitassumme päivät alkaisivat olla luetut. Näitä pirujahan oli maalailtu seinille jo hyvän aikaan. Minä yritin peitellä naurahduksella leviävät ruostetahrat Jyrän alustan ruostesuojauksen alla.
Eihän nyt Jyrää voi laittaa pois, pistää paaliin, viedä romulle! Se kuitenkin oli opettanut minulle kuinka toimia parhaiten muiden rautaratsujen seurassa. Ja sitten kippasin kavereita kyytiin ja keula kääntyi kohti keskustaa. Musiikki soi, nauru raikui ja kilometrit vaihtuivat. Miten hienoja hetkiä meillä oli ollutkaan yhdessä niillä monilla talven liukkailla Jyrän selvittäessä mutkat täydellisesti kahva edellä ja kuinka moni nainen olikaan kehrännyt innosta nähdessään Uljaan Ratsuni punaisen verhoilun.
Mieleeni on jäänyt kristallinkirkkaana ne tuhannet hetket: pitkä suora, kuiva asfaltti, satanen lasissa. Minä ja Ratsuni sulaudumme täydellisesti yhdeksi ja samaksi...
Kesän loppupuolella se sitten tuli. Kuolemanlaukaus. Suuren ruokahalun, alustan pahenevan ruosteongelman sekä toimimattoman nappivitosen seuraksi tuli viimeinen ja pahin vaiva: kytkin vaatisi hyvin suuren, työlään ja kalliin operaation korjaantuakseen. Siinä vaiheessa jopa minä jouduin myöntymään. Ehkä rakkaan kumitassun olisi parempi päästä leveämmille asfalttiteille, ajan ja paikan tuolle puolen jossa bensa ei maksaisi mitään ja sitä riittäisi ikuisesti.
Ja niinpä kesän pikkuhiljaa antaessa tilaa tulevan syksyn henkäykselle odotan Jyrän vieressä Autoa, joka vie Rakkaan Ratsuni viimeiselle matkalleen. Kuljetan kättäni pitkin sen kylkiä ja tunnen pitkän elämän jättämät arvet sen muuten suhteellisen virheettömässä pinnassa. Kiitän hiljaa niistä tuhansista kilometreistä, jotka jaoimme yhdessä ja siitä vapauden tunteesta, minkä sain kokea.
Lähden sisälle hetkeä ennen kuin Auto vie Jyrän pois. Seinällä roikkuvien avaimien perässä lukee Volvo.
Pian äitikin tulee sisälle. Hänenkin silmäkulmassaan välkähtää kyynel.
Jyrä 16.02.1984 - 11.08.2008.
Lepää rauhassa, Uljas Ratsuni.
Lepää rauhassa, Uljas Ratsuni.
