Olen jouluihminen henkeen ja vereen. Rakastan kaikkea jouluun liittyvää, mutten ymmärrä hössöttäviä ihmisiä. Miksi maailman parhaimman, lämpimimmän ja ihanimman pyhän takia pitää jaksaa häslätä niin älyttömästi kaiken maailman laatikoiden, pipareiden, kinkkujen, rosollien, lahjojen, korttien ynnä muiden kanssa?
Huvittavinta oli seurata Äitiäni tuossa vielä pari vuotta takaperin, kun perheemme Pohjattomin Vatsa (joka myös Iskänä tunnetaan) lähti pöytäseurueestamme. Äiti hössötti miljoonan eri ruokalajin ja kaiken maailman herkkujen kanssa. Ei sillä, joulussahan yksi parhaimmista jutuista on juurikin syöpöttely, mutta kun on vetänyt viikon jouluruokaa nassuun eikä se osoita vähenemisen merkkejä alkaa pikkuinen paniikki iskeä. Pohjattomimman Vatsan puuttuminen näkyi siis ylijäävinä ruoka- ja herkkumäärinä, jotka joko ehtivät pilaantua tai sitten niistä koottiin vielä tuhannet sapuskat kevään ja kesän ajan (voin taata, siinä alkoi jo itse keneltäkin mielikuvitus loppumaan miettiessä millä lailla porkkanalaatikkoa ei ole vielä tarjoiltu). Onneksi vuosi pari takaperin Äiti kuunteli minua sanoessani, että minulle tärkeintä joulussa on kinkku, piparkakut ja porkkanalaatikko. Hössötys väheni ainakin puoleen ja siitä eteenpäin meillä on nautiskeltu lähinnä edellä mainittuja murkinoita. Näön vuoksi pöydälle kyllä kärrätään maksa- ja lanttulaatikoita sekä vähän rosollia, mutta enää niitä ei sentään tarvitse tarjoilla juhannuksena makkaran ja pottusalaatin kera.
Jotta jouluaaton odottaminen onnistuisi täydellisesti, on minulla oltava suklaa- ja kuvakalenteri. Suklaakalenteriessa sorrun yleensä hienolta näytästäviin ja hieman kalliimpiin yksilöihin (halvoissa kalentereissa suklaa on todettu jo liian monena jouluna aivan järkyttävän pahanmakuiseksi), mutta kuvakalenteriksi minulle on vakiintunut partiolaisten versio. Siinä on yksi suuri kuva, ja jokaisen luukun alta kuvaan ilmestyy jotain lisää. Totta puhuakseni, en oikein koskaan ole tykännyt sellaisista kuvakalentereista, joissa joka luukun takaa paljastuu kalenteriin istumaton kuva. Kolmannella sijalla keikkuu arpakalenteri. Se vasta tuokin jännitystä aaton odotukseen.
Itse jouluaattona minut valtaa lapsi. Herään aikaisin aamulla, mikä on hyvin epätavallista minulle. Avaan telkkarin ja katselen Joulupukin kuumaa linjaa samalla kuusta koristellessani. Näin olen tehnyt siitä asti kun opin kävelemään, enkä aio luopua tavasta tulevaisuudessakaan. Yhdessä vaiheessa Äiti meinasi olla vahvasti vain pelkän ulkokuusen kannalla, mutta tarpeeksi kauan katseltuaan minun kyynelistä kostuneita silmiä hän heltyi. Aattoilta tuntuu tulevan joka vuosi tuskallisen hitaasti, vaikka yleensä koko päivän riittää kaikkea tekemistä. Käydään vähän sukuloimassa ja hautuumaalla pyörähtämässä. Syöpötellään ja syöpötellään vähän lisää. Illalla ehkä saunaan, yöppäri päälle, glögiä ja lahjojen jakoon. Hoh. Onneksi jouluun ei ole enää kuin kuusi päivää.
PS. Olisi tosi jees, jos vaikkapa minun synttärit voitaisiin vaihtaa toiseksi jouluaatoksi.
Huvittavinta oli seurata Äitiäni tuossa vielä pari vuotta takaperin, kun perheemme Pohjattomin Vatsa (joka myös Iskänä tunnetaan) lähti pöytäseurueestamme. Äiti hössötti miljoonan eri ruokalajin ja kaiken maailman herkkujen kanssa. Ei sillä, joulussahan yksi parhaimmista jutuista on juurikin syöpöttely, mutta kun on vetänyt viikon jouluruokaa nassuun eikä se osoita vähenemisen merkkejä alkaa pikkuinen paniikki iskeä. Pohjattomimman Vatsan puuttuminen näkyi siis ylijäävinä ruoka- ja herkkumäärinä, jotka joko ehtivät pilaantua tai sitten niistä koottiin vielä tuhannet sapuskat kevään ja kesän ajan (voin taata, siinä alkoi jo itse keneltäkin mielikuvitus loppumaan miettiessä millä lailla porkkanalaatikkoa ei ole vielä tarjoiltu). Onneksi vuosi pari takaperin Äiti kuunteli minua sanoessani, että minulle tärkeintä joulussa on kinkku, piparkakut ja porkkanalaatikko. Hössötys väheni ainakin puoleen ja siitä eteenpäin meillä on nautiskeltu lähinnä edellä mainittuja murkinoita. Näön vuoksi pöydälle kyllä kärrätään maksa- ja lanttulaatikoita sekä vähän rosollia, mutta enää niitä ei sentään tarvitse tarjoilla juhannuksena makkaran ja pottusalaatin kera.
Jotta jouluaaton odottaminen onnistuisi täydellisesti, on minulla oltava suklaa- ja kuvakalenteri. Suklaakalenteriessa sorrun yleensä hienolta näytästäviin ja hieman kalliimpiin yksilöihin (halvoissa kalentereissa suklaa on todettu jo liian monena jouluna aivan järkyttävän pahanmakuiseksi), mutta kuvakalenteriksi minulle on vakiintunut partiolaisten versio. Siinä on yksi suuri kuva, ja jokaisen luukun alta kuvaan ilmestyy jotain lisää. Totta puhuakseni, en oikein koskaan ole tykännyt sellaisista kuvakalentereista, joissa joka luukun takaa paljastuu kalenteriin istumaton kuva. Kolmannella sijalla keikkuu arpakalenteri. Se vasta tuokin jännitystä aaton odotukseen.
Itse jouluaattona minut valtaa lapsi. Herään aikaisin aamulla, mikä on hyvin epätavallista minulle. Avaan telkkarin ja katselen Joulupukin kuumaa linjaa samalla kuusta koristellessani. Näin olen tehnyt siitä asti kun opin kävelemään, enkä aio luopua tavasta tulevaisuudessakaan. Yhdessä vaiheessa Äiti meinasi olla vahvasti vain pelkän ulkokuusen kannalla, mutta tarpeeksi kauan katseltuaan minun kyynelistä kostuneita silmiä hän heltyi. Aattoilta tuntuu tulevan joka vuosi tuskallisen hitaasti, vaikka yleensä koko päivän riittää kaikkea tekemistä. Käydään vähän sukuloimassa ja hautuumaalla pyörähtämässä. Syöpötellään ja syöpötellään vähän lisää. Illalla ehkä saunaan, yöppäri päälle, glögiä ja lahjojen jakoon. Hoh. Onneksi jouluun ei ole enää kuin kuusi päivää.
PS. Olisi tosi jees, jos vaikkapa minun synttärit voitaisiin vaihtaa toiseksi jouluaatoksi.
