torstaina, joulukuuta 18

Toinen fakta

Olen jouluihminen henkeen ja vereen. Rakastan kaikkea jouluun liittyvää, mutten ymmärrä hössöttäviä ihmisiä. Miksi maailman parhaimman, lämpimimmän ja ihanimman pyhän takia pitää jaksaa häslätä niin älyttömästi kaiken maailman laatikoiden, pipareiden, kinkkujen, rosollien, lahjojen, korttien ynnä muiden kanssa?

Huvittavinta oli seurata Äitiäni tuossa vielä pari vuotta takaperin, kun perheemme Pohjattomin Vatsa (joka myös Iskänä tunnetaan) lähti pöytäseurueestamme. Äiti hössötti miljoonan eri ruokalajin ja kaiken maailman herkkujen kanssa. Ei sillä, joulussahan yksi parhaimmista jutuista on juurikin syöpöttely, mutta kun on vetänyt viikon jouluruokaa nassuun eikä se osoita vähenemisen merkkejä alkaa pikkuinen paniikki iskeä. Pohjattomimman Vatsan puuttuminen näkyi siis ylijäävinä ruoka- ja herkkumäärinä, jotka joko ehtivät pilaantua tai sitten niistä koottiin vielä tuhannet sapuskat kevään ja kesän ajan (voin taata, siinä alkoi jo itse keneltäkin mielikuvitus loppumaan miettiessä millä lailla porkkanalaatikkoa ei ole vielä tarjoiltu). Onneksi vuosi pari takaperin Äiti kuunteli minua sanoessani, että minulle tärkeintä joulussa on kinkku, piparkakut ja porkkanalaatikko. Hössötys väheni ainakin puoleen ja siitä eteenpäin meillä on nautiskeltu lähinnä edellä mainittuja murkinoita. Näön vuoksi pöydälle kyllä kärrätään maksa- ja lanttulaatikoita sekä vähän rosollia, mutta enää niitä ei sentään tarvitse tarjoilla juhannuksena makkaran ja pottusalaatin kera.

Jotta jouluaaton odottaminen onnistuisi täydellisesti, on minulla oltava suklaa- ja kuvakalenteri. Suklaakalenteriessa sorrun yleensä hienolta näytästäviin ja hieman kalliimpiin yksilöihin (halvoissa kalentereissa suklaa on todettu jo liian monena jouluna aivan järkyttävän pahanmakuiseksi), mutta kuvakalenteriksi minulle on vakiintunut partiolaisten versio. Siinä on yksi suuri kuva, ja jokaisen luukun alta kuvaan ilmestyy jotain lisää. Totta puhuakseni, en oikein koskaan ole tykännyt sellaisista kuvakalentereista, joissa joka luukun takaa paljastuu kalenteriin istumaton kuva. Kolmannella sijalla keikkuu arpakalenteri. Se vasta tuokin jännitystä aaton odotukseen.

Itse jouluaattona minut valtaa lapsi. Herään aikaisin aamulla, mikä on hyvin epätavallista minulle. Avaan telkkarin ja katselen Joulupukin kuumaa linjaa samalla kuusta koristellessani. Näin olen tehnyt siitä asti kun opin kävelemään, enkä aio luopua tavasta tulevaisuudessakaan. Yhdessä vaiheessa Äiti meinasi olla vahvasti vain pelkän ulkokuusen kannalla, mutta tarpeeksi kauan katseltuaan minun kyynelistä kostuneita silmiä hän heltyi. Aattoilta tuntuu tulevan joka vuosi tuskallisen hitaasti, vaikka yleensä koko päivän riittää kaikkea tekemistä. Käydään vähän sukuloimassa ja hautuumaalla pyörähtämässä. Syöpötellään ja syöpötellään vähän lisää. Illalla ehkä saunaan, yöppäri päälle, glögiä ja lahjojen jakoon. Hoh. Onneksi jouluun ei ole enää kuin kuusi päivää.



PS. Olisi tosi jees, jos vaikkapa minun synttärit voitaisiin vaihtaa toiseksi jouluaatoksi.

maanantaina, joulukuuta 8

Ensimmäinen (todellinen) fakta

Jos joku sattuu kysymään musiikkimakuani, kerron sen painottuvan vahvasti rokin ja raskaamman metallin puolelle. Välillä saatan jopa pitää näitä musiikkityyliä edustavia vaatteita ja eritoten asusteita. Rakastan ketjuja ja niittirannekkeita sekä mustaa väriä mutta eritoten ESP:n bassoja.

Ikävä kyllä kuuntelen kuitenin paljon kakkaa musiikkia. Ja mitä tämän kakka musiikki -määritelmän alle kuuluu? R'n'B, hoppi ja poppi eli aikas pitkälti kaikki se, mitä Voice ja NRJ yhdessä työntävät korviini autoreissullani. Kyllä, yksin autossa ajellessani kuuntelen enimmäkseen edellämainittuja radioasemia. Tätä outoa mieltymystäni voisin perustella seuraavasti...

Ensinnäkin isäni Volvo, joka nykyisin toimii ratsunani numero uno, ei ole CD-soitinta. Joten minun on kuunneltava radiota pitkillä lähemmäs 400 km matkoillani asuinkaupungistani synnyinkaupunkiini ja takaisin. Tätä tapahtuu noin kerran pari kuukaudessa. Sattumoisin isäni Volvossa on ikäänsä nähden hävyttömän maukas bassontoistokyky ja parhaimmillaan se on juuri popitettaessa listahittejä. Se on omiaan tyydyttämään amisteluun taipuvaista sieluani.

Toiseksi Olen opiskelemassa musiikkialaa ja minun on jo alani puolesta tärkeää tietää, mikä musiikki on nyt kuuminta hottia, mitä kansa kuuntelee, mitä kansan korvat vaativat kuunnellakseen. Niin ja raskaampien riffien vastapainoksi on välillä hyvä saada jotain vähän kepeämpää.

Ja täytyy kyllä myöntää, että tälläkin hetkellä yksin kämpässäni kuuntelen Akonin uusinta hittibiisiä Right Nowta. Välillä nostaessani penkistä perseeni saatan jopa tanssahtaakin pari askelta. Mutta toverit, älkää masentuko! Tämä houruilu on vain oma yksinäisiin hetkiini jumiutunut perversioni. Kyllä tuolta iTunesista enimmäkseen In Flamesia, Kotiteollisuutta ja Danko Jonesia enimmäkseen löytyy.

Niin ja Justin Timberlakea...

NYT SE ALAKAA !

Kuishma-ystäväiseni blogia lukiessani innostuin ajatuksesta itsekin. Eli paljastan itsestäni 50 faktaa. Todennäköisesti rakkaat ystäväni tietävät niistä jo kaiken, mutta kuten Kuishamseni jo kerkesi sanomaan "kaksosillehan (horoskooppimerkiltä vain) se sopii hyvin, vihdoinkin saa luvan kanssa puhua itsestään!"

Tosin en ole kaksonen...



Siinä siis fakta nro. 01.

lauantaina, marraskuuta 1

Tarina eräästä illasta, jolloin itsemurhajänis sai ilmaista ilolientä.

On keskiviikkoilta. Tulevana viikonloppuna vietettäisiin kekriä, amerikkalaisittain halloweenia. Erään Virtain kaupungin riemukkaat pienet opiskelijat ovat saaneet aikaisemmin kuulla, että paikallisessa tulevien juoppojen, nykyisten opiskelijoiden suosimassa ravintelissa aiotaan järjestää aiheen mukaiset pirskeet elikäs naamiaiset.

Keskiviikkoiltana pullo avataan siinä joskus vähän ennen kahdeksaa kun tarinamme päähenkilön, Anun, kämpille saapuu Tiina sekä Marios, jonka Tiina oli sattumoisin löytänyt matkan varrelta. Ilta sujuu siinä välillä uutta tölkkiä ja pulloa avaten, röökistä ja musiikista nautiskellen. Myöskin Anun vekkulit naapurit Jukka, Marko ja Joona tulevat välillä juhlistamaan näin erityistä pikkulauantaita. Kaikkien inhokkiohjelman BigBrotherin jälkeen, alkaa Anun ihosta puskea valkoista karvaa, korvat kasvavat uusiin mittoihin, poskiin ilmestyy yhteensä kuusi viiksikarvaa ja nenä värjäytyy punaiseksi muunkin kuin alkoholin seurauksena. Aivan, Anustahan muodostui jänis. Tästä masentuneena hän päättää vielä lisätä uuteen olomuotoonsa hirttosilmukan kaulaansa roikkumaan, onpahan muka edes jonkinlainen naamiaisasu olevinaan.

Kun tämä kivulias muodonmuutos on ohitse, sekalainen seurakunta suuntaa ravinteli Martinkarhuun ja kohtaa siellä lisää ilomielisiä enemmän tai vähemmän ilolientä nautiskelleita kollegoitaan. Ilta jatkuu mitä erinäisimpien alkoholijuomien ja tyyppien seurassa ja jännittäessä kukahan mahdetaan palkita hienoimmasta naamiaisasusta. Ja kyllä, näkyypä tämä hirttonarukaulainen töpöhäntämme välillä viihtyvän jopa tanssilattialla... Mutta ei siitä sitten sen enempää.

Illan myöhäisyyden vuoksi kertojalla alkaa olla vaikeuksia muistaa kunnolla tapahtumien kulkua, mutta silminnäkijöiden havaintojen mukaan joskus kello 02 itsemurhajänis, joka joskus Anuna myös tunnettiin, palkitaan parhaasta naamiaisasusta ilmaisilla juomilla loppuillaksi. Tästähän se riemu repiää ylimilleen eikä kertojakaan malta pysyä enää tapahtumien kulussa aivan sataprosenttisen tarmokkaasti mukana.

Torstaiaamuna jänis herää Anuna joskus kello 12 aikaan ja vielä aivan humalassa. Kämpiltään. Vasenta etusormea koristaa kivistävä haava ja huoneistonsa keittiöön saavuttuaan Anu huomaa lattialla lainehtivan makarooneja ja pienen pieniä veripilkkuja. Tarinan kertoja osaa hämärästi sanoa jotain veitsestä ja verentulosta, joka ei meinannut loppua sitten millään. Anu päivittelee jäniksen toilailuja ja avaa jääkaapin. Sen sisäseinää koristaa komea veriläiskä, ja onpa tämä veriplasman, puna- ja valkosolujen sekä verihiutaleiden iloinen sekamelska punertamassa myös juuston kylkiäkin. Anu päättää lähtä kouluun ilman syömistä. Eihän tuo ole nälkäkään.

Krapula iskee joskus yhden jälkeen. Pahempana kuin kertaakaan koko pitkän ihmiselon aikana.

Siinä oksennusta pidätellessään Anu päättää, että tekee kaikkensa estääkseen itseään muuttumasta enää koskaan itsemurhajänikseksi.

Sen pituinen se.

sunnuntaina, lokakuuta 5

Rakkaalle Ratsulleni

Minulta on revitty siivet. Katkaistu jalat. Lukittu häkkiin.

Äiti uhkaili kovin, että rakkaan kumitassumme päivät alkaisivat olla luetut. Näitä pirujahan oli maalailtu seinille jo hyvän aikaan. Minä yritin peitellä naurahduksella leviävät ruostetahrat Jyrän alustan ruostesuojauksen alla.

Eihän nyt Jyrää voi laittaa pois, pistää paaliin, viedä romulle! Se kuitenkin oli opettanut minulle kuinka toimia parhaiten muiden rautaratsujen seurassa. Ja sitten kippasin kavereita kyytiin ja keula kääntyi kohti keskustaa. Musiikki soi, nauru raikui ja kilometrit vaihtuivat. Miten hienoja hetkiä meillä oli ollutkaan yhdessä niillä monilla talven liukkailla Jyrän selvittäessä mutkat täydellisesti kahva edellä ja kuinka moni nainen olikaan kehrännyt innosta nähdessään Uljaan Ratsuni punaisen verhoilun.

Mieleeni on jäänyt kristallinkirkkaana ne tuhannet hetket: pitkä suora, kuiva asfaltti, satanen lasissa. Minä ja Ratsuni sulaudumme täydellisesti yhdeksi ja samaksi...

Kesän loppupuolella se sitten tuli. Kuolemanlaukaus. Suuren ruokahalun, alustan pahenevan ruosteongelman sekä toimimattoman nappivitosen seuraksi tuli viimeinen ja pahin vaiva: kytkin vaatisi hyvin suuren, työlään ja kalliin operaation korjaantuakseen. Siinä vaiheessa jopa minä jouduin myöntymään. Ehkä rakkaan kumitassun olisi parempi päästä leveämmille asfalttiteille, ajan ja paikan tuolle puolen jossa bensa ei maksaisi mitään ja sitä riittäisi ikuisesti.

Ja niinpä kesän pikkuhiljaa antaessa tilaa tulevan syksyn henkäykselle odotan Jyrän vieressä Autoa, joka vie Rakkaan Ratsuni viimeiselle matkalleen. Kuljetan kättäni pitkin sen kylkiä ja tunnen pitkän elämän jättämät arvet sen muuten suhteellisen virheettömässä pinnassa. Kiitän hiljaa niistä tuhansista kilometreistä, jotka jaoimme yhdessä ja siitä vapauden tunteesta, minkä sain kokea.

Lähden sisälle hetkeä ennen kuin Auto vie Jyrän pois. Seinällä roikkuvien avaimien perässä lukee Volvo.



Pian äitikin tulee sisälle. Hänenkin silmäkulmassaan välkähtää kyynel.



Jyrä 16.02.1984 - 11.08.2008.
Lepää rauhassa, Uljas Ratsuni.

perjantaina, heinäkuuta 11

Yksi kirje voi muuttaa tulevaisuuden

Tänään tein Suuren Päätöksen. Hetken emmin sen välivuoden kanssa, mutta sitten joku sai minut lähettämään äidille viestin että heittään sen vastauskuoren postiin.

Tulevaisuus on nyt edessä todellakin suurena, jännittävänä ja kieltämättä hieman pelottavanakin. Siitä asti kun viimeisen kerran nousin lukion salista ja vein viimeiset ylioppilaskokeen paperit valvojalle päätin, ettei minua mikään saa syksyllä palaamaan takaisin koulun penkille. Toisin kuitenkin kävi myönteisen kirjeen tultua Virroilta. Siinä samassa olin valmis lähtemään ja vaikka asia alkoi heti mietityttämään niin silti päätin mennä. Nyt tai ei koskaan. Olo on kuitenkin erittäin vahva, tuntuu ettei minua voi juuri nyt pidätellä mikään!

Vaikka jäähän tänne eräs Ihana Ihminen. Toisaalta se on erittäin musertavaa, mutta toisaalta hyvä juttu, onpahan ihan hirmuisen mahdottoman hyvä syy vierailla synnyinkaupungissani ja vieläpä mahdollisimman usein. Onhan tämä toisaalta myös ihan hemmetin iso muutos, joka tapahtui vielä näin äkäseen. Yksi kirje, joka muutti koko tulevan vuoden.

Mutta sitä lähtöä en aio murehtia vielä. Tässä on kuitenkin suurin piirtein kuukausi aikaa olla melkein täysipäiväisesti Nättimyksen kanssa. Loppukesän aion elää ihan täysillä ja eritoten päivä kerrallaan ja nauttia ihanien ihmisten seurasta sataviisikymmentäprosenttisesti!!! Onpahan sitten lämpiä muistoja, joilla lämmittää yksinäisiä iltoja siellä kaukana.





Tykkään. Ja simona.

torstaina, heinäkuuta 10

Lähtemisen tuska

Mie perskeles pääsen ihan minne vaan! Tiistaina tuli soitto kotirintamalta, että nyt ois PIRAMKista tullu paksu kuori. Minä välillä itkin pelosta ja samalla kiljuin ilosta, kun äiti epätoivoisesti repi kirjettä auki. Samalla puheen ymmärtämiskeskus aivojeni sopukoissa lopetti viimesimmänkin yhteistyön, sillä äiti sai ainakin viiteen kertaan hokea kuoresta pullahtaneen vastauksen. Kun viimeinkin kyseinen keskus havahtui jälleen hereille, kuulin äitini lausuvan sanat "Tervetuloa opiskelemaan Pirkanmaan ammattikorkeakouluun Virroille!" Itkinkö ilosta?! Uhkailin koko kesän, että en ainakaan minnekään Virroille menisi, jos muka sinne sattuisin pääsemään, mutta kuinkas sitten kävikään.

Eilen kävin sen verran kotosalla että täyttelin lappusia. Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä olen tulossa syksyllä sinne opiskelemaan! Mutta sittenpä havahduin. Entäs elämä täällä? Kuinka sen käy?

Minulla oli Eräs Päätös, jonka jalo tarkoitus oli helpottaa lähtöäni. Nyt sitten jotenkin se Eräs Päätös on alkanut lipsumaan ja asiat ovat muuttuneet siitä, kun kävin kyseisessä opinahjossa pääsykokeissa. Ei tässä näin pitänyt käydä, minun piti olla täysin vapaa lähtemään, jos sellainen mahdollisuus tulisi vastaan.

Nyt sitten olen mitä suuremmin todennäköisesti lähdössä. Asunto on sieltä pakko hommata piakkoin, itse koulu alkaa 25.8. Toisaalta ei 400 kilometriä ole paha, voisin olla hyvinkin lähdössä toiselle puolelle maailmaa. Ja todellakin mie vaikka lennän sen matkan itse, jos on tarve!

Onneksi emme elä enää millään keskiajalla. Tosin olisi paljon romanttisempaa lähettää kirjekyyhkyjä kuin tekstiviestejä.