Tämän viikon alku

Join eilen kaljaa pitkästä aikaa. Lääkekuuri loppui ja tänään koulun alkaminen puolen päivän tietämillä antoi syyn hieman rentoutua hyvässä seurassa. Huomenna tulee kolme viikkoa täyteen Tiinan ja minun projektin käynnistämisestä. Kenties kuunnelmaäänitysten jälkeen suuntaan kenkäni viinin lappamis- ja kirkastamistalkoisiin.

Tämän päivän olen kärsinyt energisyydestä. Olo on kuin keväällä. Nukuin todella hyvin ja pitkään viime yönä eikä ne lääkkeetkään ole enää väsyttämässä. Luulin jo kärsiväni syysmasennuksesta, mutta onneksi en sittenkään.

Perjantaina satoi lunta. Paljon lunta. Eilen se sitten oli hävinnytkin aika lailla. Nyt ulkosalla taitaa olla masentavan eteläinen syystalvi-ilma. Jälleen yksi syy kaivata synnyinseuduilleen.

Tämä viikko vaikuttaa alkaneen hyvin. Tämä viikko on myös täynnä pitkiä päiviä, mutta uskon niiden olevan hyvin opettavaisia ja hyvin hymyntäyteisiä. Tällä viikolla pitäisi myös niiden monitorienkin viimeinkin lipua perille. Ja viikon pitäisi päättyä viininmaistijaisiin.

Joululomaan taitaa olla jotain viitisen viikkoa.

♫ Anna Puu - C'est la vie

Kuinka piikkikammoinen käveli ansaan

Oli siis eräs hyvin epätavallinen sunnuntaiaamu. Epätavallinen siksi, etten kyseistä viikonloppua viettänytkään yksin vaan minulla oli jopa seuraa. Toinen syy epätavallisuuteen oli se, ettei upeaa treenaamatonta vartaloani normaalisti peitä enemmän tai vähemmän punertavat läiskät. Ja ne pirulaiset vielä kutisivatkin. Tätä vaivaa oli jatkunut jo viikon ajan ja äitikin oli jo ainakin kertaalleen patistellut menemään terveyskeskukseen hakemaan jotain voimakkaampaa rasvaa hillitsemään mitä ilmeisemmin hyvin vahvasti hajustetun mutta myös erittäin miellyttävän tuoksuisen pyykinpesuaineen aiheuttamaa allergista reaktiota. Hän siis oli puhunut vain rasvasta. Ei mistään muusta.

Marssin sitten nykyisen kotikaupunkini terveyskeskukseen ajatuksissani saada vain kenties jotain hieman vahvempaa voidetta ja ehkä jotain allergialääkettä vaivoihini. Lääkäri nyökytteli ymmärtäväisesti kertoessani epäilystä, mistä ne kauniit laikut todennäköisesti johtuvat. Hän sitten höpötti siinä jotain kortisonista ja ajattelin hänen nyt kirjottavan reseptiä johonkin hevosille tarkoitettuun salvaan onnellisen tietämättömänä lainkaan, mitä tuon valkotakkisen henkilön päänsisällä oikeasti liikkui. Sitten hän ojensi minulle lapun, jossa luki lääkärikielellä jonkin lääkkeen nimi ja käski ojentaa sen hoitajalle. Varoituskellot rävähtivät soimaan välittömästi pääni sisällä, tässä ei nyt tainnut olla enää mistään kortisonivoiteesta kysymys. Pyysin saada vielä sitten EMLAn puuduttamaan pakarani sekä piikkeihin pelokkaasati suhtautuvan mieleni tulevalta koitokselta, ja lääkäri lisäsi sen lappuun.

Hoitaja ei kuitenkaan ollut yhtään samaa mieltä minun eikä lääkärin kanssa EMLAsta. Hoitsutäti tuhahti vain halveksivasti vaateilleni helpottaa pelkoani piikkiä kohtaan. Hänen mielestään oltiin tässä kuitenkin kaikki aikuisia ihmisiä ja että se nipistäisi vain niin olemattoman vähän (helppohan hänen oli siinä päteä, minun pakaraanihan siinä oltiin piikkiä tuikkaamassa). Kylmästi hän vain meni valmistelemaan ruiskua toimenpidettä varten ja minä siinä olin kahden vaiheilla lähtisinkö läpsimään siitä suoraan allergialääkeresepti kourassani apteekkiin ja säästäisin perskannikkani tulevalta kohtalolta. Ennen kuin kerkesin tehdä mitään minut kuitenkin törkättiin kuin eläin lähimpään toimenpidehuoneeseen ja käskettiin kyljelleen toimenpidepöydälle perse paljaana. Hoitsutädin kylmä linja jatkui edelleen hänen vain hyvin jäätävä äänensävy puheessaan, että nyt se sitten nipistää sen verran kun nipistää ja törkkäsi piikin lihaani. En itkenyt, enkä valittanut. Kestin sen kaiken ääneti.

Linkkasin sitten ulos terveysasemalta toinen persposki kipeänä hakemaan kunnon lääkkeet helpottamaan tätä oloa. Ja hyvä on myönnetään, se piikki oli kyllä erittäin tervetullut ratkaisu lopettamaan sen hemmetinmoisen kutinan, mistä jouduin sitä ennen viikon kärsimään.

Ja hyvä on. Myönnetään. Eihän se loppupeleissä niin paljoa edes sattunut.