Lähtemisen tuska

Mie perskeles pääsen ihan minne vaan! Tiistaina tuli soitto kotirintamalta, että nyt ois PIRAMKista tullu paksu kuori. Minä välillä itkin pelosta ja samalla kiljuin ilosta, kun äiti epätoivoisesti repi kirjettä auki. Samalla puheen ymmärtämiskeskus aivojeni sopukoissa lopetti viimesimmänkin yhteistyön, sillä äiti sai ainakin viiteen kertaan hokea kuoresta pullahtaneen vastauksen. Kun viimeinkin kyseinen keskus havahtui jälleen hereille, kuulin äitini lausuvan sanat "Tervetuloa opiskelemaan Pirkanmaan ammattikorkeakouluun Virroille!" Itkinkö ilosta?! Uhkailin koko kesän, että en ainakaan minnekään Virroille menisi, jos muka sinne sattuisin pääsemään, mutta kuinkas sitten kävikään.

Eilen kävin sen verran kotosalla että täyttelin lappusia. Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä olen tulossa syksyllä sinne opiskelemaan! Mutta sittenpä havahduin. Entäs elämä täällä? Kuinka sen käy?

Minulla oli Eräs Päätös, jonka jalo tarkoitus oli helpottaa lähtöäni. Nyt sitten jotenkin se Eräs Päätös on alkanut lipsumaan ja asiat ovat muuttuneet siitä, kun kävin kyseisessä opinahjossa pääsykokeissa. Ei tässä näin pitänyt käydä, minun piti olla täysin vapaa lähtemään, jos sellainen mahdollisuus tulisi vastaan.

Nyt sitten olen mitä suuremmin todennäköisesti lähdössä. Asunto on sieltä pakko hommata piakkoin, itse koulu alkaa 25.8. Toisaalta ei 400 kilometriä ole paha, voisin olla hyvinkin lähdössä toiselle puolelle maailmaa. Ja todellakin mie vaikka lennän sen matkan itse, jos on tarve!

Onneksi emme elä enää millään keskiajalla. Tosin olisi paljon romanttisempaa lähettää kirjekyyhkyjä kuin tekstiviestejä.